Koska elämä tuntuu etenevän tuskallisen hitaasti (ja toisaalta aivan liian nopeasti), on haaveiltava vähän tulevaisuudesta. Missä olenkaan kymmenen vuoden kuluttua?

Olen naimisissa ja alan vähitellen uskoa, että elämäni mies tulee pysymään jatkossakin elämässäni. Vuosikausia pelkäsin, että hän pitää aivan vääristä asioista minussa (kuten siitä miten asetan kaikkien muiden tarpeet ja toiveet omieni edelle ja teen kaikkeni välttääkseni konflikteja) ja pettyy kun jossain vaiheessa uskaltaudun pitämään puoleni tai ärähdän huonona päivänä. Mutta pelkäsin turhaan, sillä mies oli aivan yhtä iloinen kuin minäkin huomatessaan minun vähitellen kasvavan näkyväksi ihmiseksi, joka uskaltaa olla oma itsensä seurasta riippumatta.

Asumme omakotitalossa, jonka pihalla on omenapuu ja itse istuttamani karviaispensas. Talvella teen aamuisin lumityöt ennen töihin lähtöä, se tuntuu jotenkin sopivalta puuhalta talonmiehen tyttärelle. Keväisin innostun kunnostamaan pientä kasvimaata, jossa ei kasva oikein mikään mutta jonka viljelemisestä on tullut minulle rakas harrastus. Kesäisin piileskelen päivät sisätiloissa, mutta iltaisin istun pihalla nauttimassa hetkestä ennen hämärää. Syksyisin haravoimme lehdet isoiksi kasoiksi, jotka pian hajoavat lasten hypittyä niihin. Kyllä, meillä on kaksi lasta. Pelkäsin olevani liian vanha äidiksi ja epäilin olisinko koskaan tarpeeksi valmis ihmisenä ollakseni hyvä äiti, mutta kaikki meni hyvin. Lapsistamme on kasvamassa fiksuja, omilla aivoillaan ajattelevia yksilöitä.

Muutettumme omakotitaloon hankimme koiran ja pakon edessä aloimme harrastaa pitkiä kävelylenkkejä. Päivätyön myötä (olen töissä joko kirjastossa tai postikonttorissa) aloin harrastaa säännöllisemmin lenkkeilyä ja ehdin juosta maratoninkin ennen lasten syntymää. Maaliin tulin viimeisten joukossa, mutta tuntien itseni voittajaksi. :)

Kotiamme ei koskaan tulla kuvaamaan sisustuslehtiin. Huonekalumme ovat suloinen sekamelska matkan varrella mukaan tarttunutta tavaraa, kirpparilöytöjä ja tuttavilta saatuja lahjoituksia. Yleisilme on sekava, mutta kodikkaan tunnelman huomaavat ulkopuolisetkin. Olohuoneen seiniä kiertävät levyhyllyt ja yksi huone on kirjastona, jonne omaa rauhaa kaipaava perheenjäsen voi halutessaan vetäytyä.

Minulla on pieni, mutta sitäkin tärkeämpi ystäväpiiri. Osan ystävistä olen löytänyt työni kautta, osan leikkipuistoista viettäessäni aikaa hiekkalaatikon reunalla lasten ollessa pieniä. Meitä yhdistää äitiys, mutta sanattomasta sopimuksesta lapset eivät ole pääosassa keskusteluissamme.

Seksielämäni on vain parantunut ajan myötä. Olen kokeillut asioita, joita en joskus kehdannut edes kuvitella kokeilevani! Olen myös huomannut vapautuneeni vähitellen vakuuttuessani siitä, että mieheni todellakin pitää minusta juuri sellaisena kuin olen. Omistan nykyään korkokengät, joita tosin käytän lähinnä teatterissa tai makuuhuoneen puolella innostuessani joskus pukeutumaan sukkanauhaliiveihin ja stay up-sukkiin... (siinä onkin meikäläiselle tarpeeksi roolileikkiä!)

Olen onnellinen. :) Toivoisin voivani kertoa 10 vuotta nuoremmalle itselleni, että kaikki tapahtuu ajallaan ja  että joskus unelmat todella toteutuvat.

Olen opiskellut vähän sitä sun tätä ja kenties oppinutkin jotain siinä ohessa, mutta tärkein taito on vielä haussa: miten sitä oppisi elämään? Sen sijaan, että lymyilisi nurkissa ja toivoisi, että elämä (tuo ilkeä huligaani) menisi ohitse huomaamatta minua...

Media, yleinen maailmankuva tai ihan minä itse on onnistunut vakuuttamaan minut siitä, että ollakseen kelvollinen elämään on oltava hoikka, fiksu, hyvin toimeentuleva, pitkälle koulutettu, kaunis, seksuaalisesti vapautunut ja kekseliäs, laajan sosiaalisen verkoston omaava superyksilö. Omat ajatukseni ja naistenlehtien kansitekstit ovat joka viikko täynnä muistutuksia riittämättömyydestäni kaikikka osa-alueilla. Kaipaan ystäviä, mutten uskalla ystävystyä. Haluan elää rohkeasti mutten enää itsekään tiedä miten saisin suojamuurini purettua. Tiedän kuka olen, mutten uskalla olla uskollinen itselleni. Tiukan paikan tullen päädyn pyytelemään anteeksi sitä etten sovi joukkoon, vaikka kyseessä on oma valintani. Nykyajan massakulttuurissa jos missä on kysyntää oikeasti yksilöllisille ihmisille, mutta minä en vain löydä itsestäni uskallusta vallata omaa elintilaani maailmasta.

Eikä kyse ole siitä, etteikö löytyisi ihmisiä jotka pitäisivät minusta sellaisena kuin olen. En vaan anna kellekään mahdollisuutta. Olen niin tottunut tulemaan toimiin omillani etten luota kehenkään. Paitsi niihin, jotka kritisoivat minua - heidän äänensä muistuttaa erehdyttävästi sisäistä ääntäni...

Rakastan logiikkaa!! Filosofiassa, matematiikassa, kirjastojen luokitusjärjestelmissä... Elämä on harmaata vyöhykettä, mutta logiikan maailma on turvallisen mustavalkoinen. Lähes jokaiseen kysymykseen on olemassa yksi ainoa oikea vastaus. Järjestys on ennalta luotu ja suljetun maailman osaset käyttäytyvät ennalta ennustettavalla tavalla. Yllätyksiä on harvemmin luvassa.

En pidä asioista joihin en voi vaikuttaa. Muut ihmiset ovat tuntemattomia muuttujia, joiden toimintaa on mahdotonta täydellisesti ennakoida eikä siihen juurikaan voi vaikuttaa. Ellei ala erakoksi, on hyväksyttävä se tosiasia että osa omasta elämästä on aina muiden ihmisten käsissä. Voin rakastua, mutten vaatia vastarakkautta. Voin päästää toisen ihmisen lähelleni, mutten voi tietää satuttaako hän minua tai pysyykö hän elämässäni. Miten kukaan uskaltaa välittää kenestäkään, kun se tarkoittaa että on koko ajan vaarassa tulla loukatuksi, petetyksi, torjutuksi tai jätetyksi?

Olen pienestä pitäen pelannut varman päälle ja jättäytynyt suosiolla ulkopuolelle. Yksinäisyydestä on muodostunut olotila, jossa lataan akkuni. Nyt olen ensimmäistä kertaa elämässäni tavannut miehen, jonka olen uskaltanut päästää todella lähelle. Se on hieno, mutta hetkittäin pirun pelottava asia. Samalla minussa on herännyt kaipuu päästä yhteyteen muidenkin ihmisten kanssa. Löytää todellisia ystäviä, joiden seurassa saa olla oma itsensä.

Jos elämässä olisi vain yksi oikea vastaus jokaiseen kysymykseen, jos ei olisi olemassa tuntemattomia muuttujia jotka tuovat mukanaan arvaamattomuutta ja mahdollisuuksia, mitä järkeä olisi elää?

Uskon, että kiukku on hyödyllinen tunne ja ettei sen patoaminen sisälleen voi olla ihmiselle hyväksi. Silti en itse niin sanoakseni saa kosketusta kiukkuuni. Tuntuu, että hallitsen vain ääripäät: lievän ärtymyksen ja silmittömän raivon. Arjesta nyt saa noita ärsyyntymisen aiheita ihan riittävästi, mutta yleensä en pahemmin mainosta ketutustani. Viime kuukausina olen tosin oppinut jupisemaan työasioista työkaverille ja huomannut sen olevan melko terapeuttista. ;)

Tiedän, että jokainen ihminen käyttäytyy joskus raivostuttavasti vaikka sitä kuinka rakastaisi. Joskus siihen riittää sekin, että itsellä on huono päivä. Silti en osaa, tai ehkä uskalla olla vihainen ihmiselle, jota rakastan. Siinäkin taitaa olla kyse omasta epävarmuudesta: kelpaanko enää kun toinen huomaa etten aina jaksakaan silitellä vastakarvaan? Saanko olla inhimillinen? Ettei tässä nyt olisi kyse samanlaisesta asetelmasta kuin erään miehen kohdalla, joka kaipasi minulta enemmän mielipiteitä ja kannanottoja mutta tosipaikan tullen tyrmäsi ne?

On opittava riitelemään. Kai sellaisiakin kursseja jossain järjestetään?

Loppuhuipennukseksi (hmm...) kerroin miehestä, jota erehdyin pitämään elämäni suurena rakkautena. Jii vastasi vankilasta käsin kirjeenvaihtoilmoitukseeni ja vastasin hänelle. En siksi, että olisin tuntenut vetoa renttuihin vaan haastaakseni itseni; miksipä en vastaisi vankikundille ja ottaisi selville millainen ihminen hän on? Eihän ihmistä perusteetta voi tuomita jne.. Asiaa auttoi tietysti myös se, ettei kyse (tietääkseni) ollut murhamiehestä vaan autovarkaasta.

Jii varoitteli alusta asti, etten missään nimessä saa rakastua häneen - eikä se kyllä ollut aikomuksenikaan. Mutta olin seksuaalisesti täysin kokematon 21-vuotias ja kun mies kohteli minua kuin ihmistä ylipainostani riippumatta, olin helppo vieteltävä. Minä rakastuin, mies taas piti suhdettamme kaveruutena johon sisältyi seksiä. Tämä kaikki tapahtui ennen kännyköiden yleistymistä, joten koska mies ei majaillut kovin pitkään missään, yhteydenpitomme oli hänen soittojensa varassa. Kyllästyin odottelemaan ja hankin kunnollisen poikaystävän (siis hänet josta kerroin edellisessä osassa).

Vuosia myöhemmin, satunnaisen yhteydenpidon jälkeen olimme jälleen kerran kirjeenvaihdossa miehen istuessa ties kuinka monetta linnatuomiotaan. Vuosien varrella olin kehittänyt miehestä jonkinlaisen pakkomielteen ja uskaltauduin sitten kysymään eikö me voitais edes kokeilla seurustelua (aivan kuin se muka muuttaisi suhteen luonnetta jotenkin). Mies tyrmäsi ehdotuksen todella tylysti, mutta tuli toisiin ajatukseen muutaman kuukauden kuluttua ja ilmoitti huolivansa mut sittenkin. Olisi pitänyt sanoa ettei tarjous enää ole voimassa, mutta mahdollisuus toteuttaa haave oli liian houkutteleva.

Aloimme seurustella Jiin vapauduttua vankilasta. Alussa kaikki tuntui erilaiselta, kuvittelin että tunteet voisivat kerrankin olla molemminpuolisia. Mies kuitenkin muutti jo kuukauden kuluttua Tukholmaan eikä minulla ollut mahdollisuutta käydä siellä useammin kuin kerran kuukaudessa. Jii ei ollut koskaan väittänytkään olevansa yksiavoista sorttia ja välimatka taisi olla liikaa. Silti asian olisi voinut hoitaa tyylikkäämminkin. Vaikka paneskelisi muita naisia, ei tarvitse ripustaa seinälle niiden itsestään piirtämiä alastonkuvia tai tyhjentää mun ostamaani kortsupakettia niiden kanssa. Ero tuli, ei tosin mustasukkaisuuteni takia vaan siksi, ettei mies sittenkään missään vaiheessa oppinut rakastamaan minua. Sekin selvisi tällä keskustelulla:
-(mies) Arvaa mitä?
-(minä) No mitä?
-Kyllä sä tiedät.
-(huokaus) Sä et edelleenkään rakasta mua?
-Niin.

Siihen se suhde lopahti. Ja paljon myöhemmin aloin epäillä Jiillä olleen sama taktiikka kuin herra diplomi-insimöörillä: kohtele naista tylysti, niin lopulta se ehdottaa eroa ja tekee siis likaisen työn puolestasi.

Olin lähes vuoden verran yhteydessä Jiihin eron jälkeen. Alussa oli vaikeaa, mutta pian aloin tajuta rakastaneeni omaa mielikuvaani enkä todellista miestä. Jii oli minun silmissäni mies, joka välitti minusta muttei osannut näyttää sitä. Oikeasti mies katui elämässään tekemiä ratkaisuja ja tilannetta johon oli niiden ansiosta päätynyt. Jii inhosi itseään siinä määrin, että kykeni vain halveksimaan ihmisiä jotka kaikesta huolimatta välittivät hänestä.

Päätin katkaista välini Jiihin reilu vuosi sitten. Miehellä oli tapana lähetellä säännöllisen epäsäännöllisesti viestejä, yleensä aamuyöstä humalassa. Ensin se kertoi ikävöivänsä (mikä tietysti tuntui jotenkin mukavalta vaikken enää mitään miestä kohtaan tuntenutkaan), mutta yleensä jo toisessa viestissä selvisi että mies kaipasi vain päiväkahviseuraa.. Siinä vaiheessa viimeistään mukavat fiilikset hävis kun tajusin, että mies vaan kartoitti tilannetta: vieläköhän tolta saa helposti? En myöskään halunnut edes vastaanottaa moisia viestejä seurustelessani onnellisesti todellisen elämäni miehen kanssa.

Mitä tästä kokemuksesta opin?
-Jos vankikundeihin suhtaudutaankin epäluuloisesti, niin on siihen joskus syynsäkin!
-Roistoilla ei koskaan ole rahaa. Hyväntahtoisesti avasin miehelle puhelinliittymän omiin nimiini (eihän sillä ollut luottotietoja) ja jouduin maksamaan 350e perintätoimistolle.
-Et tiedä mitään vainoharhaisuudesta ennen kuin olet keskustellut pikkurikollisen kanssa. Tyyppi oli ihan varma siitä, että poliisit kuuntelee sen puhelinta. Yritin turhaan huomauttaa, että niillä saattaa olla parempaakin tekemistä kuin seurata autovarkaan tekemisiä...