Olen opiskellut vähän sitä sun tätä ja kenties oppinutkin jotain siinä ohessa, mutta tärkein taito on vielä haussa: miten sitä oppisi elämään? Sen sijaan, että lymyilisi nurkissa ja toivoisi, että elämä (tuo ilkeä huligaani) menisi ohitse huomaamatta minua...

Media, yleinen maailmankuva tai ihan minä itse on onnistunut vakuuttamaan minut siitä, että ollakseen kelvollinen elämään on oltava hoikka, fiksu, hyvin toimeentuleva, pitkälle koulutettu, kaunis, seksuaalisesti vapautunut ja kekseliäs, laajan sosiaalisen verkoston omaava superyksilö. Omat ajatukseni ja naistenlehtien kansitekstit ovat joka viikko täynnä muistutuksia riittämättömyydestäni kaikikka osa-alueilla. Kaipaan ystäviä, mutten uskalla ystävystyä. Haluan elää rohkeasti mutten enää itsekään tiedä miten saisin suojamuurini purettua. Tiedän kuka olen, mutten uskalla olla uskollinen itselleni. Tiukan paikan tullen päädyn pyytelemään anteeksi sitä etten sovi joukkoon, vaikka kyseessä on oma valintani. Nykyajan massakulttuurissa jos missä on kysyntää oikeasti yksilöllisille ihmisille, mutta minä en vain löydä itsestäni uskallusta vallata omaa elintilaani maailmasta.

Eikä kyse ole siitä, etteikö löytyisi ihmisiä jotka pitäisivät minusta sellaisena kuin olen. En vaan anna kellekään mahdollisuutta. Olen niin tottunut tulemaan toimiin omillani etten luota kehenkään. Paitsi niihin, jotka kritisoivat minua - heidän äänensä muistuttaa erehdyttävästi sisäistä ääntäni...