Koska elämä tuntuu etenevän tuskallisen hitaasti (ja toisaalta aivan liian nopeasti), on haaveiltava vähän tulevaisuudesta. Missä olenkaan kymmenen vuoden kuluttua?

Olen naimisissa ja alan vähitellen uskoa, että elämäni mies tulee pysymään jatkossakin elämässäni. Vuosikausia pelkäsin, että hän pitää aivan vääristä asioista minussa (kuten siitä miten asetan kaikkien muiden tarpeet ja toiveet omieni edelle ja teen kaikkeni välttääkseni konflikteja) ja pettyy kun jossain vaiheessa uskaltaudun pitämään puoleni tai ärähdän huonona päivänä. Mutta pelkäsin turhaan, sillä mies oli aivan yhtä iloinen kuin minäkin huomatessaan minun vähitellen kasvavan näkyväksi ihmiseksi, joka uskaltaa olla oma itsensä seurasta riippumatta.

Asumme omakotitalossa, jonka pihalla on omenapuu ja itse istuttamani karviaispensas. Talvella teen aamuisin lumityöt ennen töihin lähtöä, se tuntuu jotenkin sopivalta puuhalta talonmiehen tyttärelle. Keväisin innostun kunnostamaan pientä kasvimaata, jossa ei kasva oikein mikään mutta jonka viljelemisestä on tullut minulle rakas harrastus. Kesäisin piileskelen päivät sisätiloissa, mutta iltaisin istun pihalla nauttimassa hetkestä ennen hämärää. Syksyisin haravoimme lehdet isoiksi kasoiksi, jotka pian hajoavat lasten hypittyä niihin. Kyllä, meillä on kaksi lasta. Pelkäsin olevani liian vanha äidiksi ja epäilin olisinko koskaan tarpeeksi valmis ihmisenä ollakseni hyvä äiti, mutta kaikki meni hyvin. Lapsistamme on kasvamassa fiksuja, omilla aivoillaan ajattelevia yksilöitä.

Muutettumme omakotitaloon hankimme koiran ja pakon edessä aloimme harrastaa pitkiä kävelylenkkejä. Päivätyön myötä (olen töissä joko kirjastossa tai postikonttorissa) aloin harrastaa säännöllisemmin lenkkeilyä ja ehdin juosta maratoninkin ennen lasten syntymää. Maaliin tulin viimeisten joukossa, mutta tuntien itseni voittajaksi. :)

Kotiamme ei koskaan tulla kuvaamaan sisustuslehtiin. Huonekalumme ovat suloinen sekamelska matkan varrella mukaan tarttunutta tavaraa, kirpparilöytöjä ja tuttavilta saatuja lahjoituksia. Yleisilme on sekava, mutta kodikkaan tunnelman huomaavat ulkopuolisetkin. Olohuoneen seiniä kiertävät levyhyllyt ja yksi huone on kirjastona, jonne omaa rauhaa kaipaava perheenjäsen voi halutessaan vetäytyä.

Minulla on pieni, mutta sitäkin tärkeämpi ystäväpiiri. Osan ystävistä olen löytänyt työni kautta, osan leikkipuistoista viettäessäni aikaa hiekkalaatikon reunalla lasten ollessa pieniä. Meitä yhdistää äitiys, mutta sanattomasta sopimuksesta lapset eivät ole pääosassa keskusteluissamme.

Seksielämäni on vain parantunut ajan myötä. Olen kokeillut asioita, joita en joskus kehdannut edes kuvitella kokeilevani! Olen myös huomannut vapautuneeni vähitellen vakuuttuessani siitä, että mieheni todellakin pitää minusta juuri sellaisena kuin olen. Omistan nykyään korkokengät, joita tosin käytän lähinnä teatterissa tai makuuhuoneen puolella innostuessani joskus pukeutumaan sukkanauhaliiveihin ja stay up-sukkiin... (siinä onkin meikäläiselle tarpeeksi roolileikkiä!)

Olen onnellinen. :) Toivoisin voivani kertoa 10 vuotta nuoremmalle itselleni, että kaikki tapahtuu ajallaan ja  että joskus unelmat todella toteutuvat.