Uskon, että kiukku on hyödyllinen tunne ja ettei sen patoaminen sisälleen voi olla ihmiselle hyväksi. Silti en itse niin sanoakseni saa kosketusta kiukkuuni. Tuntuu, että hallitsen vain ääripäät: lievän ärtymyksen ja silmittömän raivon. Arjesta nyt saa noita ärsyyntymisen aiheita ihan riittävästi, mutta yleensä en pahemmin mainosta ketutustani. Viime kuukausina olen tosin oppinut jupisemaan työasioista työkaverille ja huomannut sen olevan melko terapeuttista. ;)

Tiedän, että jokainen ihminen käyttäytyy joskus raivostuttavasti vaikka sitä kuinka rakastaisi. Joskus siihen riittää sekin, että itsellä on huono päivä. Silti en osaa, tai ehkä uskalla olla vihainen ihmiselle, jota rakastan. Siinäkin taitaa olla kyse omasta epävarmuudesta: kelpaanko enää kun toinen huomaa etten aina jaksakaan silitellä vastakarvaan? Saanko olla inhimillinen? Ettei tässä nyt olisi kyse samanlaisesta asetelmasta kuin erään miehen kohdalla, joka kaipasi minulta enemmän mielipiteitä ja kannanottoja mutta tosipaikan tullen tyrmäsi ne?

On opittava riitelemään. Kai sellaisiakin kursseja jossain järjestetään?