Herra diplomi-insinööri oli ensimmäinen virallinen poikaystäväni (sitä ennen olin kuitenkin ehtinyt menettää neitsyyteni herralle, josta tulen kertomaan osiossa 3/3). Sain kirjeenvaihtoilmoitukseeni monia vastauksia, joiden joukosta kiinnitin huomioni kahteen tyyppiin. Monta, monta kertaa olen miettinyt miten olisi käynyt jos olisin insinöörin sijasta ihastunut siihen toiseen mieheen..  Millä herra sitten onnistui herättämään kiinnostukseni? Kertomalla masennuksestaan ja itsetuhoisista ajatuksistaan. Naiset, hoivavietti on kamala asia!!!!!

Alussa olin suhteessa jotenkin vahvempi osapuoli, kokeneempana (!) naisena. Se ei kuitenkaan kauaa kestänyt. Mies teki pian selväksi, että ainoa oikea tapa ajatella ja tehdä asioita on hänen tapansa. Olin tyhmä ja aina väärässä. Ainainen vähättely vakuutti lopulta minutkin ja aloin uskoa, että minun tulee olla helvetin kiitollinen siitä että mies suuressa armossaan on alentunut seurustelemaan näin mitättömän tyypin kanssa. Ja kun mies lopulta kyllästyi leikkimään kanssani, ei hänellä tietenkään ollut kanttia sanoa sitä suoraan. Kohtelipa vaan minua entistäkin tylymmin ja odotti, että tajuaisin vinkin. Tajusin lopulta ja lähdin, mutta itsetunnon palautuminen kesti todella pitkään.

Millainen tämä mahtava mies sitten itse oli? Tyyppi, jolle kaikki kaikessa on se mitä muut hänestä ajattelevat. Kyse saattoi olla suoranaisista komplekseista (oliko sun entisellä isompi kuin mulla? onko mulla liian pieni? ) tai niinkin naurettavista asioista kuin pukeutumisesta (kato nyt, kaikilla muilla on sortsit, olisko munkin pitänyt laittaa sortsit? pitäiskö mennä vielä takas vaihtamaan? ). Mies jopa kysyi olenko harkinnut laihduttamista, koska sen kaverit piti mua mukavana mutta hiljaisena ja mies kai kuvitteli, että kilojen mukana karisisivat estotkin ja yhtäkkiä olisin seurueen keskipiste ja miehelle kunniaksi...

Voisin olla katkera (ja ehkä olenkin, vähän), mutta toisaalta tajuan että mieshän kohteli minua samalla tavalla minä miestä josta kerroin ykkösosassa. Tälläkin kertaa molemmilla oli huono itsetunto, mutta minulla ilmeisesti vähän heikompi koska jäin alakynteen.

Olimme yhdessä vajaa kaksi vuotta, joista yli vuoden asuimme saman katon alla. Muiden kanssa en sitte olekaan ehtinyt kotileikkeihin asti. Ajatus yhteisestä kodista kihlattuni kanssa on suloinen ajatus, mutta myös pelottava koska ensimmäinen avoliitto meni niin totaalisesti pieleen. En koskaan tuntenut olevani kotona eikä minulla ollut oikeastaan lainkaan sananvaltaa mihinkään. Minun ja sinun tavaroista ei koskaan tullut meidän tavaroita, vaan miehen ollessa työmatkoilla hiippailin asunnossa tuntien itseni tunkeilijaksi. Seksielämä tyrehtyi äkkiä (ottaen huomioon, että olin eka nainen tälle lähes kolmikymppiselle miehelle olisin luullut hänen kiinnostuksensa puuhaan kestävän hieman pidempään!) ja sekin syvensi henkistä kuilua ja tunnetta rakkauden loppumisesta.

Erottuamme mies löysi kahdessa viikossa uuden tyttöystävän.